On
aurinkoinen iltapäivä 30.5. 2014. Olen perheenjäsenteni ympäröimänä vanhempieni
kodissa. Valmistuin lähihoitajaksi, sitä juhlitaan. Tunnelma on korkealla.
Vanhin siskoni on järjestänyt kaikenlaista ohjelmaa. Vointini on erinomainen.
Olen saavutuksestani ylpeä. Niin ovat vanhempani ja sisaruksenikin. Kaikki on
hyvin.
Ennen sairastumista kaikki oli hyvin ja elämä soljui totunnaisella tahdillaan. Viimeistelin lähihoitajaopintojen kirjallisia tehtäviä, siihen kuuluvaa opinnäytetyötä ja tein viimeisen työssäoppimisjakson läheisessä päiväkodissa. Pidin normaalisti huolta ihmissuhteista, urheilin pelaamalla salibandya ja käymällä kuntosalilla. Oloni oli mitä mainioin ja tulevaisuus näytti kaikin puolin lupaavalta. Elin siis lyhyesti sanottuna monipuolista ja aktiivista, tavallista nuoren miehen elämää.
Olin onnellinen ja juuri valmistunut ammattiin joka ei parhaimmillaan edes tuntuisi työltä. Sydämen asiana minulla oli ollut lasten ja nuorten parissa oleminen sekä opettaminen, kasvattaminen ja hoitotyö ylipäätään. Paloin halusta päästä kiinni työelämään, päiväkotiin kaikista mieluimmin, mutta olisin hyväksynyt minkä tahansa muunkin työn. Vaikkapa koulunkäyntiavustajana.
Viikonlopun jälkeen oloni alkoi kuitenkin pikkuhiljaa huononemaan. Tunsin olevani väsynyt. Oksentelin ja ripuloin. En voinut maata selälläni laisinkaan.. Kärsin hellittämättömästä päänsärystä joka ei tauonnut hetkeksikään. Silminnähden jalkani ja kasvoni olivat turvonneet. Myös ruokahaluni katosi. Menin 4.6. Niinivaaran terveyskeskukseen ja kerroin sairaanhoitajalle oireeni. Hän tutki minua ja totesi ykskantaan:
‒ Teillä on nuha, allergia. Ei se ole mitään vakavaa.
On totta että kärsin siitepölyallergiasta ja sinä kesänä olikin uutisoitu, että
allergiaoireet olisivat nyt tavallista voimakkaammat. Uskoin sairaanhoitajan
asiantuntemusta ja lähdin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti