Korttitalo romahtaa

Seuraavana päivänä tilani vain paheni. Oksensin useasti, ripuloin edelleen, päätäni särki voimakkaasti ja turvotus kasvoissa oli korostunut entisestään. Havaitsin olevani aivan pöhöttynyt. Hengitykseni alkoi olla suorastaan henkeä haukkovaa ja vaivalloista. Istuin voimattomana sänkyni laidalla ja itkin vuolaasti. Olin hätäännyksen vallassa. Päätimme avopuolisoni kanssa, että nyt on lähdettävä päivystykseen, tämä ei ole enää ensinkään normaalia. Kävelin voimiani pinnistäen omin jaloin kohti keskussairaalaa. Matka ei ollut pitkä, mutta se joutui hitaasti, aika tuntui irralliselta käsitteellä samalla kun aurinko lämmitti lähes pilvettömältä taivaalta.

Kävellessäni minulle tuli monta kertaa tunne, etten enää jaksa vaan lysähdän voimattomana maahan. En kuitenkaan lysähtänyt tai pyörtynyt vaan koin yhden ihmeellisimmistä kokemuksista elämässäni: aina kun tuntui, että nyt eivät omat voimat riitä, jokin tai joku ikään kuin nosti minut ylös ja jatkoin matkaa. Jokainen saa ajatella tästä, mitä haluaa, mutta itse olen sitä mieltä, että se ei ollut tästä maailmasta. Niin väkevänä minä sen tunsin. Näin kirjoitettuna se ei ikävä kyllä anna samanlaista vaikutelmaa kuin mitä itse koin matkalla sairaalaan, valitettavasti

Pohjois-Karjalan keskussairaalaan, Tikkamäkeen päästyäni ja päivystyksessä vuoron saatuani sanoin sairaanhoitajalle heti ajan säästämiseksi ja tuskallisen olotilani vuoksi: ‒ Minä en saa kunnolla henkeä. Hoitaja otti tilani vakavasti. Hän kiidätti käteeni happisaturaatiomittarin. Tajuntani alkoi heitellä ja hämärtyä. Minut siirrettiin johonkin tarkkailuhuoneeseen jossa lääkäri, persoonallinen ja ammattimainen virolaismies, tutki minua. Minulle tehtiin kaiken maailman toimenpiteitä valtimokuvasta ja verenpaineesta verikokeisiin ja röntgeniin. Kun koetuloksia alkoi tipahdella arvioitavaksi, hoitaja kääntyi puoleeni. Hän puhutteli minua kuuluvalla äänellä

‒ Nyt sinun elimistössäsi on vähän enemmän vikaa, mennään! Tämän jälkeen muistikuvani ovat vain irrallisia ja välähdyksenomaisia. Minut työnnettiin sairaalasängyssä ensiapuun. Loisteputkivalot katossa vilisivät silmissäni ja häikäisivät. Laskujeni mukaan ensiavussa minua tutki kolme lääkäriä, joista kaksi olivat joitakin erikoislääkäreitä ja yksi oli päivystävä kirurgi. Sairaanhoitajia paikalla oli viisi tai kuusi. Tilanne oli vakava ja tunnelmaltaan kaoottinen, aivan kuin jostakin Teho-osasto -sarjasta. Jokaisella hoitohenkilökunnan jäsenellä oli oma tehtävänsä ja he kiiruhtivat niitä suorittamaan milloin kohti minua, milloin poispäin minusta. Muistan, että joku tilasi Helsingistä punasoluja, jotka tuotiin lentokoneessa päivän viimeisellä lennolla Joensuuhun. Pulssini oli voimakkaasti koholla ja sydämeni hakkasi. Minua pelotti. Eräs sairaanhoitaja ryhtyi katetroimaan minua, olin aivan ihmeissäni ja hämilläni tilanteesta. Katetroiminen tuntui hirvittävältä. Virtsaputkessani tuntui polttava ja pistävä kipu. Sairaanhoitaja yritti olla niin varovainen kuin suinkin, mutta minuun koski silti
‒ Erno, luota minuun, olen tehnyt tämän kymmeniä kertoja! Hoitajan ääni kuului. Vieressäni oli toinenkin hoitaja. Hänen tehtävänsä oli vain puhua minulle, kysellä kaikenlaista, kuten päivämäärää tai kellonaikaa, mitä tahansa, että pysyisin hereillä.

Yritin saada jonkinlaisen käsityksen tilanteestani hoitohenkilökuntaa kuuntelemalla. Siinä hälinässä se oli miltei mahdotonta. Lääkärit keskustelivat lähistölläni koetuloksista. He kuulostivat keskittyneiltä ja kriittisen vakavilta. Munuaisten kreatiniiniarvo saa olla terveillä miehillä ja naisilla alle sata millimoolia litraa kohti. Minun kreatiniiniarvoni olivat tähän verrattuna tähtitieteelliset: nimenomaan lääkärit käyttivät tätä ilmaisua. 2171 millimoolia litrassa.

Kuulin hoitohenkilökunnan keskustelun sävystä, että minulle valmisteltiin sijaa jossakin toisaalla. He soittivat joitakin puheluita ja puhuivat keskenään jotakin. Sitten heistä joku soitti taas jonnekin. Viimein minulle itsellenikin oli selvää, mistä oli kyse. Minut vietäisiin saman tien teho-osastolle. Eräs hoitaja tarttui sänkyyni ja ryhtyi työntämään minua ja sänkyäni kuin venettä vesille. En muista matkasta mitään muuta kuin sen, että matka tuntui pitkältä. Ajatukseni olivat sekavia ja irrationaalisia. Olin täynnä määrittelemättömiä kysymyksiä. Ei minulla ollut mitään tietoa, mitä minulle oli tapahtunut. Minussa oli jotakin hyvin vakavasti pielessä.

En muista teho-osastolle saapumisestani paljoakaan. Minut ilmeisesti puudutettiin tai nukutettiin. Kaulavaltimoni ja keskuslaskimoni katetroitiin hemodialyysia varten. Hemodialyysin tarkoitus on poistaa elimistöstä veren kautta ylimääräinen neste sekä kuona-aineet. Hemodialyysi on suomeksi sanottuna keinotekoinen munuainen. Mikään yö ei ole tuntunut yhtä pitkältä kuin ensimmäinen teho-osastolla viettämäni. Saatoin maata pelkästään yhdessä ainoassa asennossa, jossa oli vain muutaman sentin liikkumavara, puoliksi selälläni, puoliksi kyljelläni. Minusta tuntui, että olen täynnä putkia ja letkuja. En pystynyt nukkumaan kipujeni takia ollenkaan. Hoitaja kävi luonani ja kertoi, että odotamme punasoluja, että voisimme aloittaa toimenpiteet. Hän kehotti minua nukkumaan hetken.
‒ Mie nukkuisin, jos voisin. Voisitteko antaa jotakin nukahtamislääkettä, minä pyysin.‒ Valitettavasti ei. Sitten sinä et herää enää ollenkaan. Sinun täytyy olla hereillä, kun hoito alkaa. Yön täytti epätoivo. Hämärän teho-osaston hermostuneissa äänissä kaikuivat omat hiljaiset ajatukseni. Mietin, että tässäkö tämä elämäni sitten oli. Olin hämmentynyt, että miten näin voi aivan yhtäkkiä käydä, sillä vielä muutama päivä sitten vointini oli ollut erinomainen. Mitään hälytysmerkkejä kehoni ei ollut antanut, ei mitään signaaleja, joista huolestua. Kaikki oli käynyt niin nopeasti: päivystykseen, ensiapuun ja lopuksi teho-osastolle. Kiire päättyi teho-osaston pysähtyneeseen tunnelmaan, joskin hoitajat kävivät luonani tuon tuosta, varmasti paljon useammin kuin itse pystyin rekisteröimään.

Seuraavana aamuna jonkinlaisesta ohuesta horteesta havahduttuani sänkyni vieressä olivat avopuolisoni, vanhempani sekä lääkäri. Lääkäri kertoi, että olen sairastunut vakavasti munuaisten vajaatoimintaan. ‒ Kyllä tässä on nyt erittäin vakava vajaatoiminta kyseessä. Ernon pelasti todella hyvä yleiskunto, tila oli aivan hengenvaarallinen. Se oli totta. Yleiskuntoni oli moitteeton. En juurikaan sairastellut. En tupakoi enkä juonut alkoholiakaan kuin silloin tällöin kohtuullisesti esimerkiksi kavereideni kanssa terassilla istuessani. Pelasin harrastelijatasolla salibandya ja kävin kuntosalilla. Painoin 73  kiloa niihin aikoihin. Olen 172 senttimetriä pitkä. Solakkuus on salibandyssa kiistaton etu, en ole koskaan ollut ylipainoon taipuvainen. Nyt kaikki se tuntui etäiseltä, en olisi jaksanut mitenkään pidellä edes mailaa kädessäni saati sitten juosta pallon perässä. Pysyin juuri ja juuri hetkittäin tietoisena valveesta ja unesta, niiden rajasta 
‒ Jouduimme odottamaan omaisten huoneessa puoli tuntia tai tunnin. Hoitaja kertoi, että Ernoa siistitään. Meillä oli hätä ja kova huoli siitä, mitä on tapahtunut. Kaiketi lakanat olivat vereentyneet kaulakatetrin laittamisen takia. Halusimme vain päästä poikamme luo, Ernon äiti muistelee. En nähnyt hemodialyysilaitetta, sillä se oli sijoitettu pääpuoleni taakse. Pystyin näkemään pikkusormen paksuisissa läpinäkyvissä muoviletkuissa sykäyksittäin virtaavan veren. Kuulin koneen pitävän tasaista, hiljaisesti jyrisevää ja humisevaa ääntä. Pian minulle tuli kylmä. Ulkona oli helteinen kesä kauneimmillaan, mutta minä olin aivan jäässä. Tuntui siltä, että luunikin ovat aivan huurteessa. Pyysin lisää peittoja päälleni ‒ makasin kahden peiton ja niin kutsutun avaruuspeiton alla. Se on ilmeisesti alumiinista valmistettu ja estää lämmön haihtumista tehokkaasti. Avaruushuopaa on todella käytetty avaruudessakin, sehän on kehitetty astronauttien tarpeisiin. On tavallista, että hemodialyysin kestäessä potilas tuntee kylmyyttä. Veri virtaa kehon ulkopuolelle ja palaa laitteesta viileämpänä takaisin verenkiertoon. Vasta sairastuttuani ymmärrän sanonnan ”jäätyä luita ja ytimiä myöten”. Toki nyt, kun kaikesta siitä on tullut rutiinia, en pidä asiaa niin ihmeellisenä. Kylmyyteenkin tottuu. Toinen epämiellyttävä dialyysihoidon vaikutus on sen aiheuttama väsymys. Oli miltei mahdotonta pysyä hereillä. Väsymys tulee aivan yhtäkkiä ja se vie voimat. Olin suorastaan epäuskoinen siitä, että virkeys vaihtui niin salamannopeasti uupumukseen ja silmät eivät kestä auki. 

Vietin teho-osastolla kaikkiaan kolme päivää. Kun tilani saatiin jokseenkin vakautettua, minut siirrettiin sisätautiosastolle, osastolle 3K. Minua käytettiin hemodialyysissa kolmesti viikossa. En ollut kertonut tilanteestani tässä vaiheessa vielä muille kuin ainoastaan perheenjäsenilleni. Ensimmäisiä konkreettisia muistikuviani tältä ajalta oli kohtaaminen erään minulle tutun sairaanhoitajan kanssa. Hän oli vuoroon tultuaan katsonut osastonsa potilaslistaa ja todennut, että nimi ja syntymäaika täsmäävät liian hyvin. Pian hän tulikin tervehtimään iltavuoronsa aluksi.
‒ Terve! Mitä ihmettä sinä täällä teet? Tuttavallisuus yhdistyi ammattimaisuuteen miellyttävällä tavalla ja keskustelimme pääosin sairastumisestani. Hän lupasi minulle ammattietiikkansa mukaisesti noudattavansa vaitiolovelvollisuutta potilaiden tiedoista eikä minun tarvinnut huolestua, että yhteiset tuttavamme tietäisivät sairaudestani ennen kuin itse haluaisin siitä puhua. Olen aina ollut tarkka yksityisyyteni rajoista. Minulle on tärkeätä olla myös itse hienotunteinen toisia kohtaan, sillä minäkin tahdon työskennellä hoitoalalla. Minähän valmistuin vasta kahta viikkoa ennen sairastumistani. Muistan myös toisen erittäin sydämellisen kohtaamisen hieman vanhemman naishoitajan kanssa. Tultuaan huoneeseeni hän näki minut makaamassa sängyssäni. Sanaakaan sanomatta hän  puhkesi hiljaiseen itkuun. Tällainen sanaton ja vilpitön myötätunto kosketti minua syvästi. Ehkä hänellä itselläänkin oli lapsia, itseni ikäisiä kukaties.

3K-osastolta minua ryhdyttiin käyttämään varsinaisella hemodialyysiosastolla. Teho-osastolla dialyysi suoritettiin luonnollisesti paikan päällä, mutta perussairaiden ihmisten hoito tapahtuu omalla osastollaan. Ensimmäinen kerta hemodialyysiosastolla olikin minulle melko ihmeellinen kokemus. Osaston aulatila jakautuu yksityishuoneiden ja hoitajien toimiston välistä suureksi hoitosaliksi, jossa on vieri vieressä sairaalasänkyjä. Yksityisiin huoneisiin potilas sijoitetaan silloin, jos on tarve eristää potilas esimerkiksi muiden sairauksien leviämisen estämiseksi. Hämmästyin siitä, miten paljon potilaita dialyysihoidossa oli. Pääosin he olivat vanhempia ihmisiä, mummoja ja vaareja. Olin selvästi nuorin hoidettava potilas. Teho-osastolla minulle oli asennettu hoitoa varten kiinteä kaulakatetri kaulan oikealle puolen. Hoitohenkilökunta pyrki koskettamaan sitä mahdollisimman varovasti, sillä kaulakatetri on epämiellyttävä ja kivulias. He antoivat minulle perehdytystä dialyysiyksikön hoitotoimenpiteisiin ja -rutiineihin. 

Kaulakatetri oli ilkeän tuntuinen kapistus. Vihasin sitä. Se vei kaulasta valtimoon ja laskimoon pitkät muoviputket, ihoa vasten olivat kiinteät pienet shunttiliittimet, joihin hoitolaite yhdistetään. Se oli kaiken aikaa kosketusarka. Nukkuminen ei onnistunut kuin vasemmalla kyljellä maaten. Kun kävin suihkussa, katetri täytyi suojata pikkutarkasti suojamuoveilla. Verenkierto tuntui katetrissa saakka, se heilahteli sydämenlyöntien tahdissa. Kaiken kaikkiaan laite oli kaulassani kaksi kuukautta.

Viikon kuluessa minua kävivät katsomassa perheenjäseneni. Äiti, isä, avopuolisoni, kaksi vanhempaa siskoani perheineen sekä veljeni. Minusta tuntui sopivalta kertoa myös ystävilleni, mitä oli tapahtunut. Annoin tiedon tapahtumasta kaikille kavereilleni yhtä aikaa kirjoittamalla facebookiin päivityksen. Seuraavalla viikolla myös he kävivät minua katsomassa. Muistan vierailuista kaikkia vaivanneen epätietoisuuden siitä, mitä oli tapahtunut ja miksi. Kukaan ei pystynyt tässä auttamaan, sillä lääkäritkään eivät tienneet, mikä munuaisten romahtamisen oli lopulta aiheuttanut. Kysymyksiä oli aina enemmän kuin vastauksia ja vastauksista useimmin kuului ‒ emme tiedä. Muistan tarkasti erään ystäväni kysyneen ääni aivan vavahdellen, että miten tällaista voi tapahtua. Edelleen vastasin, etten tiedä. Munuaissairauksiin liittyy mielestäni jotenkin leimallisesti eräänlainen salakavaluus. Munuaisten toimintakyky voi esimerkiksi heiketä pitkän ajan, vuosienkin kuluessa. Vähäinenkin toiminta riittää, että ihminen saattaa selviytyä ja elää normaalia elämää, mutta niiden täydellinen toimimattomuus viekin sitten ihmisen aivan hetkessä loppuun. Nefrologi eli munuaissairauksiin erikoistunut lääkäri epäili, että minun kohdallani kyseessä oli tulehdus, jonka syy jää iäksi selvittämättä. Minusta ei voinut ottaa munuaisbiopsiaa eli koepalaa. Munuaiseni olivat niin huonossa kunnossa, että ne olisivat saattaneet aiheuttaa vuotoa, mitä ei missään nimessä saanut syntyä. Se on harmi, sillä koepala olisi saattanut auttaa diagnoosin antamisessa paljonkin. Lopulliseksi diagnoosiksi jäi munuaiskeräsen tulehdus. Munuaiskeränen on rakenne munuaisissa, jonka tarkoitus on huolehtia alkusuodatuksesta. Niissä erittyy pääosin vettä ja erilaisia suoloja. Lyhyesti sanottuna elimistöni hyökkäsi jostakin syystä munuaisiani vastaan ja aiheutti autoimmuunisairauden. On käsittämätöntä, että keho voi ylipäätään sellaista tehdä. Vietin osastohoidossa kaikkiaan yhtäjaksoisesti kaksi viikkoa. Pystyin järjellisesti sisäistämään sen, että olin vakavasti sairastunut ja munuaiseni eivät enää toimi. Silti se ei vielä tavoittanut minua sisällisesti niin, että olisin voinut suhtautua itseeni kroonisesti sairaana. Identiteettini oli vielä terveen tavallisen ihmisen, jolla ei ollut huolta mistään. Se pystyi muuttumaan vain kivuliaasti vähän kerrallaan ajan kanssa.