Pommituksessa

Kotiuduin Turkista ristiriitaisin tuntein. Olisi ollut mukava viettää ulkomailla pidempikin aika. Toisaalta paluu kotiin tuntui lohduttavalta ja turvalliselta. Heti ensi töikseni kotimaahan kävin näyttäytymässä Joensuun keskussairaalan sisätautiosastolla 3K. Hassua, sillä se varsinkin tuntui kotiinpaluulta! Hoitajat olivat myötätuntoisia ja tuntuivat sydämellisesti elävän tilannetta rinnallani. Pitkän ajan kuluessa olimme kaikki käyneet tutuiksi. Sainkin varata pian taas petipaikkaa, sillä oloni huononi ja hengitys kävi pinnalliseksi.

Keuhkopöhö. Keuhkot olivat vaivihkaa täyttyneet nesteellä. Ihme, ettei sitä itse niin huomaa!
Vasta sitten, kun on jo kriittinen tila kolkuttamassa. Henkeä ei vain enää saa kunnolla.
Keuhkopöhö laukaisi jonkin ihmeellisen kouristuskohtauksen, jonka takia sätkin jälleen
huolimattomasti makaavan marionettinuken lailla. Sairaalasänky liukui kohti teho-osastoa.
Nestettä keuhkoistani poistettiin huomattavia määriä. Tutkimuksissa löytyi muun hyvän lisäksi
kehossani kiertävä aktiivininen VRE-bakteeri Turkin tuliaisina. VRE on vankomysiinille resistentti enterokokki. Vaikka tämä bakteeri kuuluukin uinuvana miltei jokaisen ihmisen valikoimaan, ei se aktivoidu. Sairaalabakteerina se taas on yleinen esim. verikontaktien ja alentuneen vastustuskyvyn takia. Kyllä säikäytti ja taas tuli yksi huolenaihe lisää. Olen varma, että VRE tuli nimenomaan Turkin sairaalaoloista, sillä havaitsin turkkilaisten lääkärien ja sairaanhoitajien käyttävän käsidesiä paljon satunnaisemmin kuin meillä Suomessa on tapana. Onneksi VRE-bakteeri ei aiheuttanut kohtuuttomasti harmia. Täytyi vain olla huolellinen hygienian kanssa ja käyttää aina omia pyyhkeitä.

Fisteli käteen kaulakatetrin tilalle

Peritoniaalidialyysi eli vatsakalvon avulla tapahtuva dialyysi ei koetellusti toiminut minulla hoitomuotona. Sääli, sillä se oli aika leppoisa konsti puhdistaa systeemiä. Haittapuolena olivat toki nestepussit, joita tarvittiin aina attaseasalkullinen. Lääkärit näkivät hyväksi ehdottaa minulle käteen fisteliä. Fisteli onkin merkillinen keino! Siinä yhdistetään kädestä pieneltä matkalta valtimo ja laskimo yhdeksi vesijohdon lailla kohisevaksi suoneksi. Fistelin paras puoli on se, että se toteutetaan ihmiskehon omista raaka-aineista. Mitään vieraita kudoksia tai esineitä ei ole, kun verisuonet yhdistyvät omilla soluilla. Fistelikohtaan tulee kova verenpaine ja verenvaihto käy vauhdikkaasti. Tästä syystähän kaulakatetri on nimenomaan kaulassa. Fisteli on paljon kätevämmässä paikassa ja sen saa piiloon vaatteiden alle. Toki edes kosmeettinen haitta on aivan mitätön.

Fistelileikkausta suunnitteli harmaapäinen, keskittyneen ja kirkassilmäisen näköinen herrasmieskirurgi, joka voitti luottamukseni heti ensitapaamisella. Hän tunnusteli käsiäni tottuneesti puoli minuuttia kuin mestarikokki sisäfilepötköjä. Puhkesi pian ääneen: "Tehdään fisteli oikeaan käteen. Sillä puolen on paremmat suonet. .. Ja minä olen ollut sodassakin kirurgina, nämä ovat ihan rutiinitoimenpiteitä!"

Leikkaus todella onnistui helposti kuin Ladan käynnistäminen pakkasessa. Se oli nopeasti ohi ja täytyi vain odottaa, että leikkauskohta paranisi. Lääkärit käyttivät tästä hauskaa termiä: he puhuivat fistelin "kypsymisestä". Ei auttanut kuin odottaa masentavassa kaulakatetrihoidossa ja antaa fistelin kypsyä käytettäväksi. Onhan selvää, että verisuonet tarvitsevat oman aikansa liittyäkseen täysin luotettavasti toisiinsa - saati, että leikattua suonta ryhdytään rasittamaan verenvaihtokanyyleilla. Parantumista puolestaan nopeuttaa valtavan nopea verenkierto. Ei voinut kuin odottaa ja kestää välillä kärsimättömänä hammasta purren. Pääsin kotiin ja kävin säännöllisesti hemodialyysissa. Se on tuttua tässä elämässä kuin maksalaatikkokin. Jos se ei maistu, niin hengissä pitää ainakin.

Verenmyrkytys

Marraskuu vaihtui joulukuuksi. 12.12.2014 minulle nousi kuume pian hemodialyysin jälkeen. Kuumeaallot sävähtelivät läpi ruumiin ja olo oli surkean kurja. Odotin seuraavaan päivään, ennen kuin rohkaistuin ilmoittamaan sairaalaan, että tilani ei taida olla oikein normaali. Luulen, että sen kertaisessa dialyysissa aseptiikka eli puhtaus pääsi kiireessä kärsimään hoidon lopetusvaiheessa. Sain jonkinlaisen epäselvän kuumetta nostavan infektion. Verinäytteistä paljastui heti stafylococcus aureus sepsis eli verenmyrkytys. CRP eli tulehdusarvo oli kivunnut 250 asti kun alle 10 olisi normaali. Aggressiivinen antibioottihoito aloitettiin heti. Hoitotilanteen ollessa kiivaimmillaan minulle annettiin lääkkeitä neljän tunnin välein vuorokauden sisällä.

On pysäyttävää lukea lääkärin tekstejä tuostakin hetkestä.

"Verikokeissa CRP tulovaiheessa noin 250, laskenut hyvin antibioottihoidon myötä. Tehty sydämen ultraäänitutkimus 18.12.2014, jossa ei endokardiittiin viittaavaa. Syvemmän infektiofokuksen selvittelemiseksi tehty myös koko kehon tietokonetomografiatutkimus, jossa ei selkeää infektiofokusta, runsaasti laajentuneita imusolmukkeita sekä laajentunut perna, joiden arveltu johtuvan bakteeri-infektiosta." Että pernankin piti laajeta. Ei se hyvältä kuulostanut. Läheisetkin olivat huolestuneita ja kävivät vakaviksi. Perna voi laajeta monesta syystä, mutta jälkeenpäin kävi selväksi, että lääkärin arvio osui oikeaan.

Kovallakin jätkällä on heikot hetkensä

Vuoden lopusta minun mieleeni jäi erityisesti kaksi tapahtumaa. Keskustelin eräänä yönä tutun sairaanhoitajan kanssa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi suoraan, että kuinka olen jaksanut kaiken tämän. Vastasin sen kummempia miettimättä pilke silmäkulmassa: "koska olen oikeasti kova jätkä". Hän totesi vain hyväntuulisesti: "no niin oletkin".

Toinen tapaus seurasi pian. Se oli melko tragikoominen - mutta hoitoalalla toki ajoittain näitäkin sattuu.. Olin tosiaankin tippaletkuissa kiinni, joten en pystynyt liikkumaan ripeästi mihinkään. Heräsin eräänä aamuyönä siihen karvaaseen todellisuuden elämykseen, että minulla on valtava wc-hätä. Tai oli. Kaikki oli hetkessä ohi, kun vahinko oli jo tapahtunut. En ehtinyt tehdä yhtään mitään. Siellä minä makasin avuttomana sängyssä ja ulosteet housuissani. Hälytin apua. Samainen sairaanhoitaja, jonka kanssa olin käynyt keskustelun luontoni lujuudesta oli nytkin paikalla erään opiskelijan kanssa. Jaoin nopean ja ytimekkään tilannekuvauksen sänkykatastrofistani. Jokseenkin alentava tilanne, sanalla sanottuna, mutta hoitajat olivat ammattimaisia ja siivosivat jäljet hienotunteisen rivakasti. Nauratti koko häpeä. Mutta miksipä hävetä, kun niin voi todella sairaalle sattua. Oikealla lailla hoitotilanteeseen reagoiva hoitaja säilyttää kasvot kummaltakin.

Ikävintä koko verenmyrkytystapauksessa oli se, että minun täytyi viettää joulu sairaalassa. Se oli todella ankeata. Onneksi läheiset kävivät minua tapaamassa ja katsomassa. Sain lahjojakin, mutta halusin säästää ne kotiin avattaviksi. Aikaisin hämärtyvät päivät ja ikkunan ohi hermostuneina leijailevat lumihiutaleet masensivat, kun ajattelin toisten ihmisten vapautta ja mahdollisuutta viettää joulu toistensa seurassa ja ylipäätään sairauttani. Minusta tuntui pysähdyttävästi siltä, että entistä voimakkaammaksi minussa oli tullut sairaan ihmisen identiteetti. Terveet olivat ja menivät, miten tahtoivat, mutta minulla oli koko ajan sairaus. joka ei päästä irti ja joka kahlitsee minut. Ajatusten kääntyessä tuolle taajuudelle on helppo vajota itsesäälin mustaan mutaan. Päällimmäisenä oli kestävästi kysymys - miksi näin oli? Miksi minua rangaistiin ja lyötiin tällaisilla vaikeuksilla?

Vuosi päättyi. Sen viimeiseksi tilinpäätökseksi jäi verenmyrkytyksen selättäminen. Pääsin kotiin, vatsakalvokatetri poistettiin tarpeettomana ja fisteli odotti käyttöönottoa. Ehkä uusi vuosi 2015 olisi helpompi?

Epäonnistunut hoitomuoto

Sairastuin nuorena ihmisenä, vasta 28-­vuotiaana. Nuoren ikäni takia lääkärit pohtivat
kohdallani erilaisia hoitomuotoja. Vanhat ihmiset käyvät mielellään dialyysihoidossa
sairaalassa hoitohenkilökunnan tarkkuuden ja hoidon helppouden takia, mutta nuoren
ihmisen on mielekkäämpää työssäkäynnin yms. helpottamiseksi yrittää opetella hoitamaan
sairautensa kotona. On mahdollista tehdä dialyysihoito kotihoitokoneella esimerkiksi yön
aikana unessa. Silloin se ei rajoita päivittäisiä toimia. Kaulashuntti ei pitkällä aikajänteellä
ole kuitenkaan kaikkein paras strategia. Se on toki tehokas vilkkaan verenkierron takia,
mutta vaikeuttaa potilaan elämää kömpelönä ja näkyvänä ulokkeena. Lääkäri esitti kahta
eri vaihtoehtoa. Toinen olisi peritoneaalidialyysi. Tämä tarkoittaa vatsakalvodialyysia, joka
toteutetaan siten, että vatsakalvoon asennetaan kirurgisesti katetri. Elimistön puhdistus ja
nesteenpoisto suoritetaan tällöin siten, että mahasta ulostulevaan katetriletkuun ohjataan
puhdistusliuos. Hoitomuoto on lääkärilatinaksi ”pehmeä” ja toimiessaan se onkin hyvin
käyttökelpoinen. Puhdistusliuos on potilaan tarpeen määräämän vahvuista glukoosiliuosta
ja sen toiminta elimistössä muistuttaa munuaisten omaa, luonnollista toimintaa. Kuona-
aineet ja ylimääräinen neste keräytyy vatsakalvon hiussuonistoista osmoosin avulla
dialyysiliuokseen. Kun hoito päättyy, dialyysineste ohjataan katetrin avulla ulos
elimistöstä. Hoito on elämässä huomaamaton, sillä mahasta törröttävä letkunpätkä ei näy
vaatteiden alta ollenkaan. Hoitoa voidaan toteuttaa joko käsin vaihtopussien avulla tai
erityisellä koneella.

Toinen minulle esitelty vaihtoehto dialyysihoitoa varten oli verisuonifisteli.
Siinä käsivarresta yhdistetään verisuonikirurgisesti laskimo ja valtimo yhdeksi suureksi
suoneksi. Tähän on helppo kytkeä kanyylit hemodialyysilaitetta varten. Fistelinkin käyttö
onnistuu kotihoidossa, on vain uskallettava opetella pistämään itse itseään neuloilla tarkoin
verisuoneen niitä lävistämättä. Tämä kuulostaa hurjemmalta, mitä se todellisuudessa on,
sillä ihminen harjaantuu kanyloimisessakin nopeasti.

Lääkärin konsultaation ja arvion perusteella näimme parhaaksi yrittää vatsakalvo­ eli
peritoneaalidialyysia. Kirurgi sai katetrin asennettua aivan normaalisti. Operaatio voidaan
toteuttaa joko paikallispuudutuksessa tai nukutuksessa. Kohdallani toteutuivat molemmat
kivunlievittäjät, sillä nukuin puudutuksessa toimenpiteen ajan. Haava ei ollut kivulias,
tuntui vain vähän aralta leikkauksen jälkeen. Luonnollisesti varoin sitä melko lailla heti
leikkauksen jälkeen. Kun katetrin asennuskohta parani, ei laitosta kovinkaan paljon edes
ajatellut.

Hoitomenetelmien opettelun jälkeen varustauduin glukoosipussein itse tehtäviä
”öljynvaihtoja” varten. Hoidot onnistuivat sujuvasti ja kontrollikäynnit kertoivat, että
elimistön arvot olivat parantuneet pikkuhiljaa. Oli mukavaa ja innostavaa kuulla hyviä
uutisia. Sählyäkin pystyin harrastamaan, vaikka vatsassani oli katetri kiinni, se piti vain
suojata huolellisesti. Paidan alta sitä ei nähnyt ̶tai aavistanut ̶kukaan.

Turkissa

Ei varmaankaan yllätä, että sairastamiseenkin väsyy välillä. Sairauden hoito vakiintui
omaksi omituiseksi rutiinikseen ja pystyin elämään likipitäen normaalia elämää. Eritoten se
tarkoitti sitä, etten ollut jatkuvassa kuoleman ja kooman vaarassa. Meille järjestyi
taloudellisesti ja ajallisesti tilaisuus lähteä pienelle lomamatkalle. Jo sen suunnittelu virkisti
ja laukaisi lomatunnelman.

Munuaisten toimimattomuus ei estä matkustamista, mikäli sairautta kyetään
kuitenkin ajallisesti oikeina aikoina hoitamaan. Matkatoimistot auttavat sopivien paikkojen
valinnassa ja niin pystytään järjestämään dialyysipotilaalle mahdollisuus käydä
hemodialyysiyksikössä lomakohteen paikallisessa sairaalassa. Toinen konsti on matkustaa
hoitolaitteen kanssa, jolloin hoidosta voi huolehtia itsenäisesti oman hotellihuoneensa
rauhassa. Se kuulosti minusta lupaavalta. Lentoyhtiöt eivät hämmästy lääkintäkalustonkaan
rahtaamisesta, kun ne ovat varustettuina asianmukaisin tunnuksin ja rahtisetelein.
Hoitokoneen lisäksi pakattiin laitteen muistikortti, todistukset sairaudestani sekä selosteet
käyttämistäni lääkkeistä. Valtaosa kaikista lääkintätarpeista tuli Suomesta paikallisesta
hoitoyksiköstä.

Irwin lauloi Kanariansaarista ja Las Palmasista. Espanja oli ilmeisesti pari kolme
vuosikymmentä suomalaisten ykköskohde matkailussa. 2000­luvulla vaikuttaa taas siltä,
että Turkki on ajanut suomalaisten mieltymyksissä Espanjan ohi. Turkin Alanyassa käy
suomalaisia vuosittain huomattavia määriä ja esimerkiksi eläkeläiset ovat saattaneet
hankkia sieltä jopa edullisia asuntojakin. Turkkilaiset ovat tottuneet pohjoismaalaisiin ja
useissa ravintoloissa on ruokalistatkin painettu skandinaavisin kielin. Vakaiden Suomi-
yhteyksien takia sekä sairaanhoidon riittävän korkean tason varmistamisen vuoksi
matkatoimiston virkailija myi meille mielellään matkan juuri Alanyaan. Kriteerit
kohtasivat hienosti, sillä meillä ei ollut muita vaatimuksia kuin lomamaan turvallisuus ja
lämmin ilma. Tärkeintä oli päästä yhdessä hetkeksi pois ja hengähtämään. Läheisemme
olivat iloisia, että pääsimme vaihtamaan maisemaa aivan kokonaan ja saisimme matkalta
uutta jees­voimaa. Vaikka hoitokoneeseen tulikin tietysti Suomessa lentoyhtiön liimaamat
erityismerkintätarrat siitä, että elementti on hyvin varovasti liikuteltava lääkintälaite,
toivoin jännityksellä kenttätyöläisten kohtelevan sitä varovasti kummassakin maassa ja että
mööpeli pärjäisi kolhossa ruumassa.

Matkalla ei sinänsä ollut mitään erityisiä ongelmia. Lentomatkan aikana ajattelin olevani
tuhansien metrien korkeudella, allani ihmisten taloja, maiden rajoja, järviä ja meriä. Kun
maan päältä katsoo kaukana savuvanaa puskevaa lentokonetta, ei tule useinkaan
aprikoineensa, keitä sen sisässä matkustaa. Silloin se on vain lentokone, mutta jokaisen
lentokoneen sisässä on tietenkin ihmisiä omine syineen matkustaa. Varmasti hyvin monet
heistä jakavat kanssani sen tunteen, mikä tulee harvoin mittavalle matkalle päässeelle
ihmiselle. Tunnelma on jännittynyt ja hilpeä. Perillä puhalsi turkkilainen tuuli ja keltainen
hiekka pöllysi. Oli lämmintä. Sen aisti koko keho ja sielu.

Päätin tehdä dialyysihoidon heti ensimmäisenä iltana. Valmistelut sujuivat
rutiinilla, mutta sitten tuli ongelma. Eräs peritoneaalidialyysiin eli pd:hen käytettävä liitin
oli turkkilaisilla tyystin erilainen kuin suomalainen vastineensa. Tämän takia hoito ei
onnistunut ollenkaan. Ei vielä ollut syytä hätääntyä, sillä ajattelimme, että kriisi on
väistettävissä seuraavan päivän manöövereilla. Varmasti Alanyan tai viimeistään Antalyan
sairaaloiden välinepakeista löytyisi apu. Kyllä turkkilaisilla olisi keinot ja adapterit, onhan
heillä dialyysipotilaita varmasti vielä enemmän kuin Suomella. Sovitevälineillä hoito ja
loma jatkuisi kuten satunnaisella matkailijalla kuuluukin.

Ensiksi piti päästä sairaalaan ja vakuuttaa hotellin henkilökunta aikeistani. Jää
selvittämättömäksi, ymmärsivätkö he tai paikallisen sairaalan henkilökunta, mitä minä
selitin ja halusin ­ he mittasivat ensiksi kuumeeni. Ehkä he ajattelivat, että nyt turisti
höyryää äkillisessä lämmössä. En tuntenut oloani varsinaisesti huonoksi, ehkä vähän
väsyneeksi vain. Mutta siitä huolimatta minulla oli kuumetta. Tämä johti pian sarjaan
täsmentäviä ja selventäviä kysymyksiä sairaudestani ja sen hoidosta.

En ole kielitaidoltani tavallista suomalaista parempi tai huonompi, mutta kävi heti
ilmi, että kielitaitoni oli oikopäätä riittävä paikallisiin olosuhteisiin. Jos suomalaiset
puhuvat englantia jäykästi, heillä on kuitenkin taju kieliopista ja runsas sanavarasto. Monet
ulkomaalaiset jäävät näissä jälkeen. On todettava, että suomalaisten arkuus asioida on siis
aivan turhaa. Kohta selvisi, että minulle on sattunut pahin onnettomuus, mikä pd­hoitoa
harjoittavalle munuaispotilaalle voi sattua: akuutti vatsakalvontulehdus. Nimenomaan
vatsakalvon täytyisi suodattaa kuona­aineet glykoosinesteisiin, eikä se tulehtuneena voi
toimia! Kepeä lomatunnelma oli muuttunut hetkessä painajaismaiseksi. Minut kirjoitettiin
sisälle Baskentin yliopistolliseen sairaalaan ja antibioottikuuri aloitettiin välittömästi.
Sairaanhoitajat ryhtyivät tekemään dialyysia. He olivat tehokkaita, se täytyy sanoa. Mutta
on sanottava toki muutakin turkkilaisesta terveydenhoidosta!

Potilaan hoito on nimittäin aivan erilaista kuin mihin me hiljaiset ja arat
suomalaiset olemme tottuneet kotimaassa. Suomessa hoitajat ja lääkärit kertovat potilaalle
kaiken aikaa, mitä tehdään ja miksi; he kertovat myös ennalta, miten tulevaisuudessa
operoidaan. Sairaanhoitomme ikään kuin ajattelee ääneen ja potilaasta tulee levollinen.
Turkissa tällaista tiedottamisen kulttuuria ei ole. Hoitaja saattoi pyörähtää ovesta luokseni
kuin tuhannen kiireen ajama tuulispää, kanyloida suonen rivakasti kuin paksua purjetta
neulova käsityöläinen ja suoria sen jälkeen tiehensä kertomatta minulle sanallakaan, miksi
niin teki. Tämä kulttuuri ulottui kaikkiin hoitotoimenpiteisiin ja se oli havaittavissa koko
sairaalan ilmapiiristä. Sanalla sanoen kävi heti selväksi, että tämä on Turkin malli. Ei
auttanut kuin ihmetellä! Mutta kyllä minä ihmettelinkin. Eivätkö turkkilaiset sitten itse ole
kiinnostuneita itsestään? Turkki on valtauskonnoltaan islamilainen ja nähtävästi se
vaikuttaa ihmisten mentaliteettiin tälläkin saralla. Kaikki tapahtuu Allahin tahdosta, elipä
tai kuolipa ihminen ja siihen ihmiset alistuvat. Hoitohenkilökunta yrittää tietysti tehdä
parhaansa, että potilaat eläisivät. Oloni huononi, mutta kykenin vielä asioimaan.

Suomalainen tulkki tuli töihin alkuviikosta ja hänen saapumisensa siunasi meitä
monella tavalla. Olemme hänelle ikuisesti kiitollisuudenvelassa, sillä hän liikkui
kielitaitoisena sairaalassakin sujuvasti selvittämässä kaikenkaltaisia asioita. Joka
kysymykseen emme saaneet vastausta, mutta tärkeimmät avautuivat. Se lievitti
sormenpäihin asti ulottuvaa kauhun tunnetta, kun olimme vieraassa maassa kaukana kotoa,
oudon kielen ja kulttuurin ympäröiminä ja paikalliset puhuivat englantia vielä vähemmän
kuin me itse. Lisäksi vatsakalvontulehduksen ja kuumeen aiheuttama huono olo nosti pelon
tunnetta entisestään. Olimme epäuskoisia, sillä ei tuntunut mitenkään reilulta, että heti
kauan odotetulle lomalle päästyämme joutuisimme viettämään sen eksoottisessa
sairaalassa. Ja miten minulle kävisi muutenkaan? Krooninen vatsakalvontulehdus saattaisi
olla ennen pitkää kohtalokas.

Ei ollut oikein unelmien riemuloma. Onneksi avopuolisoni oli kaiken aikaa upeasti
ja sitkeästi tukenani. Miltei koko loma­aika meni sairaalan sängyssä, mutta pahinta kaikista
oli järkytys loppulaskusta. Vaikka minulla oli matkatoimiston suosittelemat vakuutukset ja
sairaalan ylilääkäri oli jo hyvittänyt vakuutuksen oikeuttamat osuudet, jäi maksettavaksi
1125 euroa. Jos vakuutuksia ei olisi ollut, summa olisi ollut ainakin kolminkertainen.
Katsoin laskua ja jähmetyin tuijottamaan kymmeneksi minuutiksi ikkunasta. Eihän meillä
edes ollut niin paljoa mukanamme. Mikä nyt eteen? Tilanne vaikutti uudella tavalla
katastrofaaliselta, kun velkavankeus tai vähintään putka Turkissa uhkasi. Sairaalan hallinto
oli ehdottoman jyrkkänä. "Ette lähde täältä minnekään ennen kuin lasku on maksettu", he
sanoivat. Onneksi perheeni saattoi lähettää Suomesta rahaa nopeasti ja lasku saatiin
kuitattua. Turkkilaiset tosiaan varmistivat, että saivat omansa! Sairaalan aulassa tiskin
takana oli maksupääteoperointia valvomassa kaksi vihaisen näköistä miestä. Tunnelma ja
interiööri oli kuin poliisilaitoksella tai armeijan päävartiossa, paitsi että meteli oli
huumaava. Ihmisiä tungeksi kuin vilkkaassa basaarissa, kenelläkään ei ollut
vuoronumeroita tai kovin joustavaa asennetta. Kyynärpäätaktiikka ja päälaen yli
huutaminen vaikuttivat säännönmukaisilta. Tiskillä kävi hurja kuhina siitä, kuka saa
asioida milloinkin. Se kävi todella hermoille. Suomalainen tulkki nauroi ja lohdutti. "Ei
tämä vielä mitään. Alanyan valtionsairaalassa on kolme kertaa enemmän ihmisiä eikä siellä
kukaan puhu sanaakaan Englantia!". Sellaisessa sairaalassa en edes halunnut kuvitellakaan
olevani.

Kaikki päättyi sikäli tietenkin hyvin, että toivuin. Tulehdus talttui ja hoitoni saattoi jatkua.
Jopa sellainenkin onnenpotku osui, että pari viimeistä Turkin päivää jäi vietettäviksi niin
kuin lomalla on tarkoitettukin. Nautimme joka hetkestä, imimme itseemme auringon
lämpöä ja söimme ravintoloissa. Teimme ostoksia ja tingimme, kuten tapana on. Minulle ei
jäänyt katkera mieli, vaan päätimme yhdessä vielä palata Turkkiin paremmalla onnella.
Maa on historiallinen ja kaunis. Lämpöä riittää ja turisti saattaa seikkailla turvallisin
mielin. Pisteenä i:n päälle ystävystyin sydämellisen turkkilaisen sairaanhoitajamiehen
kanssa. Hän on minulla yhä facebook­kaverina.

Lupaavasta alusta huolimatta tämä tekniikka oli kohdallani kuitenkin tuomittu
epäonnistumaan. Säännölliset kontrollit kielivät huolestuttavasta kehityksestä, että nestettä
ei poistu tarpeeksi vaan sitä kerääntyy elimistöön. Lääkärini päätti, että tästä
hoitomuodosta luovutaan, katetri otetaan irti ja siirrytään hemodialyysihoitoon.
Onnettomuus odotti silti jo aivan nurkan takana.

Olin viettämässä peli­iltaa kahden hyvän ystäväni kanssa. Peli­ilta käsitti tällä
kertaa NHL­jääkiekon pelaamista Playstation 3 ­konsolilla. Tämä oli ja on edelleen
kaveripiirissäni äärimmäisen suosittua. Mieluisinta minulle on pelata internetissä
kavereiden kanssa samalla puolella toisia ihmisiä vastaan. Tunnelma oli tuttuun tapaan
korkealla. Pelaamisen ohessa
puhuimme elämän polttavista ja tärkeistä asioista kuten seurustelusta ja naisista. Koin
vointini hyväksi, mutta ystäväni mielestä olin ollut väsyneen oloinen. Ilta päättyi aikanaan,
lähdin aamuyön tunteina kotiin autolla ja kytkin itseni hoitokoneeseen. Rutiininomainen
hoitojakso alkoi.

Hoitoa oli kestänyt ehkä kaksi tuntia ennen jonkinlaisen kohtauksen ilmaantumista: en
muista itse muuta kuin pienen sähköiskun kaltaisen säpsähdyksen. Avopuolisoni kertoi,
että oli herännyt epätavalliseen sängyn järkähdykseen. Samassa tärisin kuin
rakennustyömaan maantiivistäjä ̶vapisin, suustani valui kuolaa, vaahtoa ja vähän verta.
Olin purrut mitä luultavimmin kieleeni ja vaikersin. Tyhjyyteen tuijottavissa silmissäni oli
pelokas kuulto. Avopuolisoni hälytti paikalle ambulanssin ja kuin ihmeen kaupalla sain itse
irroitettua itseni hoitokoneesta. Ensihoidon kenttäjohtaja oli pian paikalla ja totesi
ykskantaan: "tämä mies on nyt huonossa hapessa". Ambulanssissa minulle laitettiin miltei
koomisen valtavalta tuntunut happinaamari. Minut rullattiin liukuovet kolisten ja käytävien
opastekyltit vilisten suoraa päätä teho­osastolle. Nestelastia alettiin purkaa. Dialyysiä eli
keinohoitoa tehtiin kaksi kertaa joiden aikana kehostani poistettiin vähän yli viisi litraa
nestettä. Minulle oli tullut keuhkopöhö ja siitä aiheutuneena aivan valtava nestelasti.
Tästä jotakuinkin selvittyäni minulta otettiin pois pd­ eli vatsakatetri. Siirryimme jälleen
sujuvasti hemodialyysiin. Kaulaani ujutettiin keskuslaskimokatetri, mikä oli minulle
epämiellyttävä tuttu. Etenkin levossa sydämen sykkeen tahdissa liikahteleva katetri herätti
huomiota ja ihmisten avointa vilkuilua. Jokseenkin turhauttava tunne, mutta yritin olla
Olin viettämässä peli­iltaa kahden hyvän ystäväni kanssa. Peli­ilta käsitti tällä
välittämättä siitä. Olin kuitenkin elossa.