Pommituksessa

Kotiuduin Turkista ristiriitaisin tuntein. Olisi ollut mukava viettää ulkomailla pidempikin aika. Toisaalta paluu kotiin tuntui lohduttavalta ja turvalliselta. Heti ensi töikseni kotimaahan kävin näyttäytymässä Joensuun keskussairaalan sisätautiosastolla 3K. Hassua, sillä se varsinkin tuntui kotiinpaluulta! Hoitajat olivat myötätuntoisia ja tuntuivat sydämellisesti elävän tilannetta rinnallani. Pitkän ajan kuluessa olimme kaikki käyneet tutuiksi. Sainkin varata pian taas petipaikkaa, sillä oloni huononi ja hengitys kävi pinnalliseksi.

Keuhkopöhö. Keuhkot olivat vaivihkaa täyttyneet nesteellä. Ihme, ettei sitä itse niin huomaa!
Vasta sitten, kun on jo kriittinen tila kolkuttamassa. Henkeä ei vain enää saa kunnolla.
Keuhkopöhö laukaisi jonkin ihmeellisen kouristuskohtauksen, jonka takia sätkin jälleen
huolimattomasti makaavan marionettinuken lailla. Sairaalasänky liukui kohti teho-osastoa.
Nestettä keuhkoistani poistettiin huomattavia määriä. Tutkimuksissa löytyi muun hyvän lisäksi
kehossani kiertävä aktiivininen VRE-bakteeri Turkin tuliaisina. VRE on vankomysiinille resistentti enterokokki. Vaikka tämä bakteeri kuuluukin uinuvana miltei jokaisen ihmisen valikoimaan, ei se aktivoidu. Sairaalabakteerina se taas on yleinen esim. verikontaktien ja alentuneen vastustuskyvyn takia. Kyllä säikäytti ja taas tuli yksi huolenaihe lisää. Olen varma, että VRE tuli nimenomaan Turkin sairaalaoloista, sillä havaitsin turkkilaisten lääkärien ja sairaanhoitajien käyttävän käsidesiä paljon satunnaisemmin kuin meillä Suomessa on tapana. Onneksi VRE-bakteeri ei aiheuttanut kohtuuttomasti harmia. Täytyi vain olla huolellinen hygienian kanssa ja käyttää aina omia pyyhkeitä.

Fisteli käteen kaulakatetrin tilalle

Peritoniaalidialyysi eli vatsakalvon avulla tapahtuva dialyysi ei koetellusti toiminut minulla hoitomuotona. Sääli, sillä se oli aika leppoisa konsti puhdistaa systeemiä. Haittapuolena olivat toki nestepussit, joita tarvittiin aina attaseasalkullinen. Lääkärit näkivät hyväksi ehdottaa minulle käteen fisteliä. Fisteli onkin merkillinen keino! Siinä yhdistetään kädestä pieneltä matkalta valtimo ja laskimo yhdeksi vesijohdon lailla kohisevaksi suoneksi. Fistelin paras puoli on se, että se toteutetaan ihmiskehon omista raaka-aineista. Mitään vieraita kudoksia tai esineitä ei ole, kun verisuonet yhdistyvät omilla soluilla. Fistelikohtaan tulee kova verenpaine ja verenvaihto käy vauhdikkaasti. Tästä syystähän kaulakatetri on nimenomaan kaulassa. Fisteli on paljon kätevämmässä paikassa ja sen saa piiloon vaatteiden alle. Toki edes kosmeettinen haitta on aivan mitätön.

Fistelileikkausta suunnitteli harmaapäinen, keskittyneen ja kirkassilmäisen näköinen herrasmieskirurgi, joka voitti luottamukseni heti ensitapaamisella. Hän tunnusteli käsiäni tottuneesti puoli minuuttia kuin mestarikokki sisäfilepötköjä. Puhkesi pian ääneen: "Tehdään fisteli oikeaan käteen. Sillä puolen on paremmat suonet. .. Ja minä olen ollut sodassakin kirurgina, nämä ovat ihan rutiinitoimenpiteitä!"

Leikkaus todella onnistui helposti kuin Ladan käynnistäminen pakkasessa. Se oli nopeasti ohi ja täytyi vain odottaa, että leikkauskohta paranisi. Lääkärit käyttivät tästä hauskaa termiä: he puhuivat fistelin "kypsymisestä". Ei auttanut kuin odottaa masentavassa kaulakatetrihoidossa ja antaa fistelin kypsyä käytettäväksi. Onhan selvää, että verisuonet tarvitsevat oman aikansa liittyäkseen täysin luotettavasti toisiinsa - saati, että leikattua suonta ryhdytään rasittamaan verenvaihtokanyyleilla. Parantumista puolestaan nopeuttaa valtavan nopea verenkierto. Ei voinut kuin odottaa ja kestää välillä kärsimättömänä hammasta purren. Pääsin kotiin ja kävin säännöllisesti hemodialyysissa. Se on tuttua tässä elämässä kuin maksalaatikkokin. Jos se ei maistu, niin hengissä pitää ainakin.

Verenmyrkytys

Marraskuu vaihtui joulukuuksi. 12.12.2014 minulle nousi kuume pian hemodialyysin jälkeen. Kuumeaallot sävähtelivät läpi ruumiin ja olo oli surkean kurja. Odotin seuraavaan päivään, ennen kuin rohkaistuin ilmoittamaan sairaalaan, että tilani ei taida olla oikein normaali. Luulen, että sen kertaisessa dialyysissa aseptiikka eli puhtaus pääsi kiireessä kärsimään hoidon lopetusvaiheessa. Sain jonkinlaisen epäselvän kuumetta nostavan infektion. Verinäytteistä paljastui heti stafylococcus aureus sepsis eli verenmyrkytys. CRP eli tulehdusarvo oli kivunnut 250 asti kun alle 10 olisi normaali. Aggressiivinen antibioottihoito aloitettiin heti. Hoitotilanteen ollessa kiivaimmillaan minulle annettiin lääkkeitä neljän tunnin välein vuorokauden sisällä.

On pysäyttävää lukea lääkärin tekstejä tuostakin hetkestä.

"Verikokeissa CRP tulovaiheessa noin 250, laskenut hyvin antibioottihoidon myötä. Tehty sydämen ultraäänitutkimus 18.12.2014, jossa ei endokardiittiin viittaavaa. Syvemmän infektiofokuksen selvittelemiseksi tehty myös koko kehon tietokonetomografiatutkimus, jossa ei selkeää infektiofokusta, runsaasti laajentuneita imusolmukkeita sekä laajentunut perna, joiden arveltu johtuvan bakteeri-infektiosta." Että pernankin piti laajeta. Ei se hyvältä kuulostanut. Läheisetkin olivat huolestuneita ja kävivät vakaviksi. Perna voi laajeta monesta syystä, mutta jälkeenpäin kävi selväksi, että lääkärin arvio osui oikeaan.

Kovallakin jätkällä on heikot hetkensä

Vuoden lopusta minun mieleeni jäi erityisesti kaksi tapahtumaa. Keskustelin eräänä yönä tutun sairaanhoitajan kanssa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi suoraan, että kuinka olen jaksanut kaiken tämän. Vastasin sen kummempia miettimättä pilke silmäkulmassa: "koska olen oikeasti kova jätkä". Hän totesi vain hyväntuulisesti: "no niin oletkin".

Toinen tapaus seurasi pian. Se oli melko tragikoominen - mutta hoitoalalla toki ajoittain näitäkin sattuu.. Olin tosiaankin tippaletkuissa kiinni, joten en pystynyt liikkumaan ripeästi mihinkään. Heräsin eräänä aamuyönä siihen karvaaseen todellisuuden elämykseen, että minulla on valtava wc-hätä. Tai oli. Kaikki oli hetkessä ohi, kun vahinko oli jo tapahtunut. En ehtinyt tehdä yhtään mitään. Siellä minä makasin avuttomana sängyssä ja ulosteet housuissani. Hälytin apua. Samainen sairaanhoitaja, jonka kanssa olin käynyt keskustelun luontoni lujuudesta oli nytkin paikalla erään opiskelijan kanssa. Jaoin nopean ja ytimekkään tilannekuvauksen sänkykatastrofistani. Jokseenkin alentava tilanne, sanalla sanottuna, mutta hoitajat olivat ammattimaisia ja siivosivat jäljet hienotunteisen rivakasti. Nauratti koko häpeä. Mutta miksipä hävetä, kun niin voi todella sairaalle sattua. Oikealla lailla hoitotilanteeseen reagoiva hoitaja säilyttää kasvot kummaltakin.

Ikävintä koko verenmyrkytystapauksessa oli se, että minun täytyi viettää joulu sairaalassa. Se oli todella ankeata. Onneksi läheiset kävivät minua tapaamassa ja katsomassa. Sain lahjojakin, mutta halusin säästää ne kotiin avattaviksi. Aikaisin hämärtyvät päivät ja ikkunan ohi hermostuneina leijailevat lumihiutaleet masensivat, kun ajattelin toisten ihmisten vapautta ja mahdollisuutta viettää joulu toistensa seurassa ja ylipäätään sairauttani. Minusta tuntui pysähdyttävästi siltä, että entistä voimakkaammaksi minussa oli tullut sairaan ihmisen identiteetti. Terveet olivat ja menivät, miten tahtoivat, mutta minulla oli koko ajan sairaus. joka ei päästä irti ja joka kahlitsee minut. Ajatusten kääntyessä tuolle taajuudelle on helppo vajota itsesäälin mustaan mutaan. Päällimmäisenä oli kestävästi kysymys - miksi näin oli? Miksi minua rangaistiin ja lyötiin tällaisilla vaikeuksilla?

Vuosi päättyi. Sen viimeiseksi tilinpäätökseksi jäi verenmyrkytyksen selättäminen. Pääsin kotiin, vatsakalvokatetri poistettiin tarpeettomana ja fisteli odotti käyttöönottoa. Ehkä uusi vuosi 2015 olisi helpompi?