Pääkaupunkiseutu kutsuu!

Keväällä 2015, kun kotihemodialyysini oli alkanut, lääkärini suositteli minua hakemaan
töitä.
Innostuin tästä ja ryhdyin ahkeraan työnhakuun. Useista erilaisista yrityksistä huolimatta en saanut
Joensuusta töitä, mutta pääkaupunkiseudulta, tarkemmin sanottuna Espoosta, tärppäsi heti
ensimmäisellä yrittämällä. Pääsin yksityiseen liikuntapäiväkotiin lastenhoitajaksi. Kerroin kaiken
sairaudestani päiväkodin johtajalle. Hän tiesi myös, että minulle voi tulla milloin vain
kutsu elinsiirtoon. Avoin ilmapiiri tuntui raikkaalta.

Työt alkoivat pian muutettuani heinäkuussa. Suunnitelmat vaikuttivat kristallinkirkkailta ja
vauhdikkailta. Elämässä oli elämisen makua, uusia haasteita ja kokonaan uusi elinympäristö.
Kävisin normaalisti töissä ja tekisin kotona dialyysihoitoja samalla, kun odottaisin elinsiirrettä.
Pidin työpaikastani ensi hetkistä saakka. Meillä oli hyvä tiimi ja lasten kanssa oli antoisaa ja
vilkasta. Lasten vanhemmat antoivat mieltä lämmittävää ja kannustavaa palautetta ja kaikki
muukin näytti myönteiseltä. Mutta jälleen kerran menestys oli vain väliaikaista. Asiat eivät
kohdallani menneet kuten elokuvissa tälläkään kertaa. Tai sitten elokuvan lajityyppi on ehkä
jotakin farssin ja melodramaattisen trillerikomedian väliltä.

Syyskuu 2015

Tein kotona dialyysiä eräänä syyskuun alkupuolen iltana. Hoidon aikana ei ollut ongelmia, mutta
sen loputtua huomasin olotilani alkavan huonontua: verenpaineet olivat koholla ja päätä särki.
Näkökenttään ilmestyi ensin satunnaisia tähtikuvioita ja sitten silmät alkoivat hämärtyä, hetkeksi
näkö jopa hävisi kokonaan. Soitin hätäkeskukseen. Hätäkeskuspäivystäjä otti asiani vakavasti.
Minut ohjeistettiin avaamaan ovi jo valmiiksi siltä varalta, jos en olisi kohta siihen enää kykenevä.
Sain avattua oven ja siihen katkesi filmi. Kun ensihoito oli tullut paikalle, olin tyystin tiedoton.
"Potilas löydetään lattialta kouristamasta, otsalla on kuhmu ja potilas on purrut kieleensä,
jälkiunessa. Tapaturma­-asemalle saapuessa potilas ei juurikaan puhu vaan lähinnä örisee ja
ääntelee". Minut vietiin Jorvin sairaalan päivystykseen, jossa sain uuden kohtauksen. Aivokuvissa
nähtiin subduraalihematooma eli hyytymä. Myöhemmin näin itsekin kuvat, joissa aivojen
keskiviiva oli selkeästi siirtynyt. Se näytti pelottavalta. Jorvista minut siirrettiin Töölöön
neurologiselle teholle, jossa päästäni leikattiin kovakalvonalainen verenvuoto. Muistikuvani ovat
vain vähähdyksiä: oksentelua, hoitohenkilökunnan irrallisia sanoja ja lauseita sekä vakavia ilmeitä.

Äitini ja veljeni kävivät katsomassa minua neurologisella teholla, muistan leimahduksen heidän
kasvoistaan kun olin hereillä noin pari sekuntia kerrallaan. Leikkaus itsessään onnistui hyvin,
ainoa toimenpidettä vaikeuttava asia oli verenpaine, jota oli vaikea saada hallintaan. Töölöstä
minut vietiin takaisin Jorviin teho­-osastolle dialyysejä varten. Koska olin kärsinyt rajusta
kohtauksesta ja mittavasta leikkauksesta, minulle tehtiin vain hyvin mietoja, joskin pitkällisiä
dialyysejä. Ne kestivät n.12-­13 tuntia ja nesteiden poistot olivat minimaalisia. Teholla minua
lääkittiin voimakkaasti, sillä kivut päässä olivat kovat. Päätä roimi ankara tuska. Varsinainen
lakipiste saavutettiin sisätautiosastolla dialyysin jälkeen, kun säryt pään alueella yltyivät
sietämättömyyteen saakka. Dialyysit yhdistettyinä hyytymän leikkaukseen saivat aikaan osmoosin,
vaarallisen aivojen neste­ ja elektrolyyttitasapainon muutoksen. Minä oksentelin, pää tuntui
räjähtävän eikä mikään lääke auttanut. Dialyysissä nefrologin eli munuaislääkärin ilme oli
haudanvakava, kun edes paljas morfiini ei auttanut mitään. Isäni ja veljeni olivat paikalla
katsomassa minua. "On niin avuton olo, kun ei voi auttaa", oli veljeni sanonut kihlatulleen
puhelimessa. Lopulta voimakas kipulääke nimeltä Lyrica poisti tuskat. Olo tuntui huumaavalta ja
raukealta, kun järjettömät kivut lakkasivat.

Kotiuduin sisätautiosastolta huterin jaloin. Ensimmäinen askare oli hakea apteekista iso pussillinen
kipulääkkeitä. Asuntoni näytti kammottavalta. Ensinnäkin eteisen peilissä olin minä itse, päässäni
vetoketjumainen muodostelma tikkejä ja hakasia kuin jollakin frankensteinilla. Koti oli kuin
taistelun jäljiltä. Ensihoidon hoitotarvikkeita, kaatuneita huonekaluja ja veritahroja oli joka
paikassa. Erityisesti eteisessä, oven edessä, oli hurja lammikko kuivunutta verta. Luultavasti olin
tuupertunut siihen ennen ensihoidon saapumista ja lyönyt pääni johonkin.

Työstä irtisanoutuminen

Byrokraattisista syistä minun oli valitettavasti jätettävä työpaikkani. En olisi ollut muutenkaan
työkykyinen, niin rajusta onnettomuudesta oli kyse. Olisin ollut turvallisuusriski isolle
lapsiryhmälle. Irtisanoutuminen oli katkeraa. Pettymys vastoinkäymisistä löi kasvoille kuin
räntäsade. Kävelin työpaikalta kotiin raskain askelin. Mieleeni tulvi muistoja ja hetkiä joita
työsuhteessa vietetty aika oli jo ehtinyt antaa. Se oli tuskallista. Mieleeni tuli erään vanhemman
minulle kertoma kommentti, jonka hänen lapsensa oli sanonut: "Erno on kiva juttu!". Nyt se kaikki
oli minulle vain muistoa. Esimieheni oli upea ja ymmärtäväinen tällä kivuliaalla hetkellä. Sääli ja
harmi, sillä viihdyin työyhteisössäni rautaisten ammattilaisten kanssa erinomaisesti. Eloisat lapset
tulivat tutuiksi välittömyydellään ensi päivistä alkaen ja vanhemmat olivat minullekin kiitollisia
hoitopäivien jälkeen. Kotiin tullessani puhkesin pitkään, lohduttomaan itkuun. Minusta tuntui, että
menetän järkeni. Soitin kihlatulleni Joensuuhun ja purin ahdistustani.

Dialyysit eli keinomunuaishoidot jatkuivat Helsingissä kirurgisessa sairaalassa. Siellä oli kotoisaa
heti alusta alkaen. Tutut kuviot ynnä leppoisa ja hyvä ilmapiiri auttoivat toipumisessa. Heti
alkuvaiheessa puhuin lääkärille ja omahoitajilleni, että haluaisin päästä puhumaan asioistani
jollekulle. Oli tapahtunut aivan liikaa, eikä pääni pysynyt enää kyydissä, että olisin voinut jäsennellä tapahtumia ja käsitellä kaikkea kokemaani. Pyyntööni suhtauduttiin tarpeellisena.
Minulle järjestettiin muitta mutkitta ammattihenkilö, minkä koin keventäväksi ja huojentavaksi.
Keskusteluapu oli tarkemmin sanottuna psykiatrinen sairaanhoitaja psykiatrisella
konsultaatiopoliklinikalla. Jo ensimmäisellä tapaamiskerralla sairaanhoitajamies voitti
luottamukseni ja yhteistyömme alkoi. Hän halusi käydä kanssani läpi lapsuutta, nuoruutta,
kaikenlaisia tapahtumia ja asioita, jotta hän tiiminsä kanssa pystyi muodostamaan mahdollisimman
kattavan mielipiteen ja hoitosuunnitelman. Tapasimme kaikkiaan kahdeksan kertaa. Täytin myös
erilaisia kaavakkeita, joista kävi selväksi, etten ollut masentunut. Oli vain tapahtunut liikaa.

Pääonnettomuus jätti jälkensä, joskin vain väliaikaisesti. Huomasin alkuvaiheessa, että lähimuistini
oli huonontunut. Myös helppojen, arkisten sanojen muistaminen ja lauseiden rakentaminen
puhekielessä oli hankalaa. Onneksi kuntoutuminen ja aivovoimistelu paransi vaivan muutamissa
viikoissa. Kävin kerran neurologin ja kaksi kertaa neurokirurgin kontrollissa
aivovammapoliklinikalla. Yksimielinen ja helpottava mielipide oli se, että tulisin toipumaan
onnettomuudesta täysin. Siltä minusta jo tuntuukin tätä tekstiä kirjoitettaessa.

Nyt oli vain toivuttava.