Kotia kohti

‒ Onhan tämä aikamoinen määrä lääkkeitä, mutta sellaista se näissä aina on. No, ei muuta kuin hyvää vointia sinulle, sanoi minut kotiuttanut nuori päivystävä mieslääkäri. Hän kävi tarkoin läpi hoitosuunnitelman kanssani ja vastasi, mikäli mieltäni jokin askarrutti. Sain sairaalasta mukaani sidetarpeita kaulakatetrin suojaamiseen. Sidetarpeet olivat pääosin hyviä, mutta kärpäspaperimainen teippi niiden kiinnittämistä varten oli raivostuttavan huonoa. Se takerteli milloin mihinkin. Jos avopuolisoni ei olisi ollut jatkuvana apuna, ei minulla olisi ollut mahdollisuutta menestyä kotihoidossa, sillä en olisi saanut sitä itse asennettua tarvittaviin kohtiin. Olin kotiutuessani kävelykuntoinen. Keskussairaalan ja apteekin välinen Suvantosilta ylittää Pielisjoen ja Joensuun kaksi kaupunginosaa. Kävelin tuttua siltaa sairaala-ajan jälkeen aivan kuin ensimmäistä kertaa. Kaupungin värit ja valot tuntuivat lämpimiltä, vaikka matka tuntuikin pitkältä. Lääkereseptejä oli toden totta lukuisia! Minun oli määrä syödä kahtatoista erilaista lääkettä. Vatsansuojausta eli liiallista närästystä varten yhtä, nesteenpoistoon toista ja lisäksi lukuisia vitamiineja. Verenpaineeni oli jatkuvasti koholla. Sen hallintaan sain viittä erilaista lääkettä. Nesteenpoistolääkitys täytyi myöhemmin lopettaa, sillä se ei toiminut kehossani halutulla tavalla.



Vasta kotona minulla oli aikaa syventyä itseeni ja kohtalooni. Sairaalahoidossa ajan kuluminen on toisenlaista. Hoitohenkilökunnan läsnäolo ja hoitotoimenpiteiden toistuminen luo ilmapiirin, jossa kaikella on tarkoitus ja merkitys. Niin kuin tietysti onkin. Kotona aika muuttuu paljon hitaammaksi ja sitä sävyttää pysähtyneisyys. Aloin pala palalta käsittää, että entinen elämäni oli päättynyt ja minusta oli tullut pitkäaikaissairas. Krooninen potilas. Kaikkeen, mitä tein, täytyi suhtautua hoidon ja sairauden edellyttämillä vaatimuksilla. Sohvasta nouseminen täytyi ajatella aina kahteen kertaan, ettei kaulakatetri ole kiinnittynyt mihinkään. En saanut juoda nestettä kuin litran päivässä. Se oli tuskallista, sillä kesän kuumuudessa olisin normaalisti juonut miltei kuin kameli. Sopeuduin vähäiseen juomiseen kuitenkin yllättävän nopeasti. Jokainen lasillinen arvokasta nestettä täytyi suunnitella, ajoittaa oikealle kohdalle ja merkitä sitten paperiin. Mielialani olivat hämmentyneitä ja turhautuneita. Millaista elämäni tulisi olemaan? Miten kävisi urheilemisen kanssa? Parisuhteeseeni sairaus vaikutti myös voimakkaasti, sillä puolisoni otti paljon vastuuta hoidon seuraamisesta. Se kävi hyvin luontevasti, sillä hänkin oli hoitoalalle orientoitunut. Hänestä tuli ikään kuin osaksi kotihoitaja.

Kesäpäivät kuluivat kesäkuusta elokuuhun oikeastaan totutellessa uuteen elämään. Jouduin käymään sairaalassa dialyysissa kolmesti viikossa. Elämä pyöri paljolti dialyysien ympärillä ‒ päivä joko dialyysia ennen tai sen jälkeen. Säännöllinen lääkkeiden ottaminen rytmitti päivien kulkua ja rutinoitui. Elämäni oli rajoittunutta. En voinut uida koko kesänä enkä saunoa. Kaulakatetria täytyi ankarasti valvoa kastumiselta, joten aina ulkona käydessäni varustauduin sateenvarjolla. Pidin runsaasti yhteyttä ihmisiin. Monia kiinnosti kohtaloni ja vointini. Ihmisten läsnäolo ei tuntunut tungettelevalta vaan hyvältä. Minua ei todellakaan unohdettu sairastamaan yksin. Jouduin tottumaan ihmisten tuijotukseen. Kun ulkona kulki t-paita yllään ja kaulassa törrötti sideharson peittämä shunttirakennelma, sai poikkeuksetta aina ihmisten huomion kiinnitettyä. En halunnut eristyä tämän takia. Totuin siihen, että pääosin ihmiset ovat hienotunteisia. Vastaavasti osa ihmisistä tuntui täysiltä moukilta, jotka vain tuijottavat rävähtämättä haavi auki eivätkä saa silmillään kyllikseen. En koskaan silti jäänyt siitä syystä murjottamaan asuntooni vaan yritin elää niinkuin ennenkin.

‒ Milloin sinä pääset tuosta kaulahanasta eroon? Jätkällä roikkuu tuommoinen helevetin Oras Sensiva kaulassa. Eikö tuohon ole mitään parempaa konstia? Tuskaili veljeni. Mutta parempaa keinoa ei vielä siinä vaiheessa ollut. Kaiken aikaa varottava ja tekemisiä rajoittava kaulashuntti vain oli ja pysyi. Aikansa.